Keken tarina 

Keke poistui sateenkaarisillalle vuonna 2017, nyt vasta olen valmis kirjoittamaan Keken tarinan.

Keke, Keijo, Kertsi, Kerjäläinen, Kelju.K.Kojootti... Rakkaalla lapsella on monta (Vähän höpsöäkin ) hellittelynimeä.

Keke oli koira jolla oli enemmän sydäntä kuin monella tuntemallani ihmisellä, Keke rakasti kaikkea ja kaikkia. Keke oli aina iloinen , uskollinen ja viisas. Kekellä oli myös tunneälyä, jos vain minulla oli syystä tai toisesta paha olla niin varmasti pian jo tunsin märän kuonon kainalossa lohduttamassa. 

Rodultaan Keke oli Shetlanninlammaskoira. Keke oli kuitenkin poikkeuksellisen suurikokoinen , monikaan ei olisi sheltiksi uskonut. Eräänkin kerran lenkkipolulla jouduin todistella vastaantulevalle rouvashenkilölle että kyllä tämä ihan puhdasrotuinen sheltti on, suurikokoinen vain... 

Keke kulki kanssani pitkän matkan. Meille tullessaan olin aviomieheni kanssa juuri muuttanut omakotitaloon vuokralle maaseudun rauhaan. Vuosia vieri ja tuli aika ostaa oma asunto, vanha omakotitalo mutta suurella pihalla, pitihän Kekellä olla pihaa jossa temmeltää, enkä itsekään viihtynyt koskaan kaupungissa.

Mielummin tingittiin Asunnon kunnosta kuin pihasta. Ja niin sitten lopulta löysimmekin kivan oman kodin Kokkolasta. 

Kokkolassa kerettiin asua noin vuosi kun aloin odottamaan meidän ensimmäistä lasta. Raskaana ollessa Keken rooli elämässäni korostui entisestään, sain hänestä valtavasti tukea ja turvaa ja raskauspahoinvoinnin ollessa kohdallani erittäin paha, tuntui siihen parhaiten auttavan pitkät kävelylenkit luonnossa. Kekellehän tämä sopi mainiosti, käveltiinkin viikoittain yhteensä jopa 50 km, siihen asti että raskausmahani alkoi hankaloittaa kävelyäni niin etten enää jaksanut ihan mahdottoman pitkiä kävelyitä tehdä.

Pian meille syntyikin pieni tyttövauva. Keke oli alusta saakka vauvalle hyvin hellä ja ihana. Aikaa kului ja vauvasta kasvoi taapero, hän oppi puhumaan ja rakasti Kekeä myös hyvin paljon. Keken pehmoiseen turkkiin oli ihana painautua.

Sitten tuli se päivä. Se musta päivä jonka jokainen lemmikinomistaja joskus joutuu kohtaamaan vaikkei tahtoisi. Keke oli vaikuttanut väsyneeltä jo jonkin aikaa. Kävelylenkit lyhenivät vaivihkaa ja Keke nukkui paljon. Piti varata aika eläinlääkärille. Pelkäsin sillä tiesin jo etukäteen mitä edessä on.  

Kun lähdettiin viemään Kekeä viimeiselle matkalle nuuhkittiin vielä koko piha, hyvästeltiin tyttäremme, sekä minun äitini joka oli Keken hoitajana aina lomiemme aikana toiminut.  Halasin ja suukottelin Kekeä niin kovasti ja kerroin miten paljon rakastan. 

Matkasta eläinlääkäriin en oikein muista mitään. Itse tapahtuma kävi nopeasti ja kauniisti. 
Keke nukkui rauhallisesti pois sylissäni. Halusin Kekelle tuhkauksen. 

Olen joutunut kohtaamaan elämässäni suruja mutta siihen suruun mikä Keken kuolemasta seurasi en osannut varautua. En ole eläissäni itkenyt niin paljon.Tuntui etten yksinkertaisesti selviä siitä.Kekellä oli niin suuri ja lämmin sielu että tuntui siltä kuin Keke olisi lämmittänyt koko talon ja nyt kaikkialla oli vain hiljaista ja kylmää. Öisin havahduin tassujen ääneen laminaatilla vaikka tiesin että Keke ei ollut enää täällä. 

Keke oli minulle paljon enemmän kuin pelkkä koira. Keke oli kaikista paras ystäväni ja perheenjäsen.

Vasta nyt 3- vuotta Keken kuoleman jälkeen pystyn kirjoittamaan Keken tarinan. Nytkin teen sen kyyneleet virraten mutta pahin suru on muuttunut kaipaukseksi ja kauniiksi muistoiksi. Uskon että jossain taivaanrannan tuollapuolen kun oman elämäni liekki sammuu kohtaamme jälleen ja juoksemme yhdessä vihreällä niityllä.

Tässä viimeisenä kuva kekestä muutama viikko ennen kuin hän siirtyi sateenkaarisillalle.